Jungnerin avaus vauhdittaa tarvetta kielipoliittiselle ohjelmalle

Mikael Jungnerin EK:lle laatima tulevaisuusselvitys sisältää melkoisen kielipoliittisen avauksen: Jungnerin mielestä Suomessa pitäisi kuntien voida vapaasti päättää, että ne voivat nostaa englannin viralliseksi kielekseen ja näissä kunnissa kuntalaisella olisi subjektiivinen oikeus käyttää englantia työkielenä. Se, mitä tämä tarkoittaisi käytännössä, ei liene kovin syvällisesti mietittyä – toivoa sopiikin, että ehdotus on tehty jonkin verran “kieli poskessa” ja julkisuuden maksimoimiseksi? Jutut aiheesta mm. HBL:ssa, HS:ssa ja Uudessa Suomessa. 

Käytännössä tämä tarkoittaisi siis sitä, että jos vaikkapa Helsinki päättäisi olla Jungnerin mallin mukainen kolmikielinen kunta, voisi kuka tahansa vaatia, että hänen täytyy voida työskennellä englanniksi. Mitä tämä mahtaisi tarkoittaa käytännössä? Jos vaikka kuvitellaan mielessämme terveyskeskus, autokorjaamo ja supermarket:

  • asiakaskohtaamisissa työntekijän täytyy saada käyttää englantia?
  • turvallisuusohjeet on laadittava vähintään englanniksi?
  • strategiakokoukset ja viikkopalaverit on pidettävä englanniksi?
  • kaikki asiakirjat pitäisi tehdä vähintään englanniksi?
  • kaikki sähköpostit pitäisi kirjoittaa englanniksi, koska ehkäpä keskusteluun myöhemmin liitetään se ainoa englanninkielinen?

Nuo nyt äkkiä juolahtavat mieleen. Jungner ei mainitse mitään vastaavaa oikeutta kansalliskieliä puhuville ja preferoiville työntekijöille, ja jokainen ymmärtää, että kahdella rinnakkaisella kielellä on erittäin tehotonta toimia. Siispä luovuttaisiin kansalliskielistä työelämän kielinä kokonaan? Vaikka ehdotus on köykäinen ja ei varmaan kovin tosissaan tältä osin laadittu, herättää se kylläkin vakavia kysymyksiä siitä kuinka sitoutuneita me kansakuntana olemme omiin kieliimme.

HS raportoi eurooppalaisesta asennetutkimuksesta, jossa kysyttiin kansalaisten näkemystä kansalliskielen osaamisen tärkeydestä osana kansallista identiteettiä. Suomalaisten asenne omiin kieliin näyttäytyy täysin länsieurooppalaisesta linjasta poikkeavana. Tärkeinä omia kieliä piti esim. 97 % norjalaisista, 96 % hollantilaisista, 95 % portugalilaisista, 93 % tanskalaisista, 89 % ruotsalaisista. Ja: 68 % suomalaisista!

Johtopäätös on selvä. Suomen kielen lautakunnan hätähuuto ja vaatimus kansallisen kielipoliittisen ohjelman laatimiseksi on todella tarpeen ja asia on akuutti. Ehdotusta ehätti tuoreeltaan kannattamaan äidinkielten professoreiden lisäksi Sinisten puheenjohtaja Sampo Terho – muut puolueet vielä pähkäilevät. Vaikutusvaltaista sivustatukea toi tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio, joka twittasi suomen kielen lautakunnan kannanoton ja lainasi siitä tämän kohdan:

“Suomen kielen käyttöalan yhä nopeampi kaventuminen uhkaa mitätöidä kahden vuosisadan mittaisen määrätietoisen työn, jolla on luotu suomen kielelle asema yhteiskunnan kaikilla aloilla käytettynä ja toimivana kielenä.”

Toivotaan lähipäivinä lisää kielipoliittista johtajuutta poliitiikan, tiedemaailman ja kulttuuriväen joukosta, jotta tämä työ saataisiin hallituksessa pian käyntiin. Kokoomukselle nyt noussut keskustelu iskee hankalaan saumaan, kun opetusministeriön pitäisi pian esitellä valtioneuvostolle ehdotuksensa englanninkielisestä ylioppilastutkinnosta. Looginen järjestys lienee selvä: ensin on tehtävä kielipoliittinen ohjelma ja vasta sitten voidaan edistää lakeja, joihin liittyy merkittäviä kielipoliittisia ulottuvuuksia.